Oppia ikä kaikki

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjoittaa vähintään kerran viikossa on osoittautumassa todella haastavaksi. Onhan tämä melkoista hulinaa…

No, nyt olen tässä, ja ajattelin tänään vähän pohtia oppimista.

Olen juossut teini-iästä lähtien melko säännöllisesti noin pari- kolme kertaa viikossa. Yleensä semmoisia rentoja 30–60 minuutin lenkkejä ilman minkäännäköistä kunnianhimoa lähteä määrätietoisesti kehittämään juoksuani kestävyyden, tai edes tekniikan näkökulmasta. Lenkit ovat toki vähän pidentyneet teinivuosista, mutta varsinaista huipentumaa kehityksessäni ei vielä ole tapahtunut. Lasten myötä juoksemisesta kuitenkin tuli mulle päätreeni joogan ja pilateksen ohella. Innostukseni juoksutekniikkaan, kestävyyden parantamiseen, sekä lenkkien monipuolistamiseen heräsi. Onhan se nyt oikeesti aika puuduttavaa vetää suht samoilla sykkeillä samoja reittejä vuodesta toiseen!

No, koska mun murupupuni on ehkä maailmankaikkeuden paras lahjaostaja, sain häneltä synttärilahjaksi Suunnon juoksukellon (AMBIT 3 RUN) ja juoksukoulun (Runner`s High). Koulun speksit: tyyppi tulee juttelemaan ja treenailemaan mun ja kultsipuppelin kanssa noin 1,5 tunniksi. Tsekataan vähän tavoitteita, tekniikkaa ja treenivinkkejä molemmille henkilökohtaisesti. Sitten me treenaamme tahoillamme ohjeiden mukaan noin pari- kolme kuukautta, jonka jälkeen on toiset treffit, jossa katsotaan onko treeni tehonnut (LUE: olemmeko oikeasti harjoitelleet) ja saamme lisäläksyjä tilanteen mukaan.

Siis FANTASTIC! On aina ihan mahtavaa olla toisen opissa, varsinkin kun opettaja on maajoukkuetason juoksija. Juoksukoulu tuli muutenkin mulle nyt enemmän kuin hyvään paikkaan, sillä olen noin puolen vuoden ajan (pitkälti Born to Run-kirjan innoittamana) opetellut päkiäjuoksua. Olen ollut uskollinen omalle saarnalleni uuden opettelemisessa, tehden pitkäjänteistä työtä kasvattaen lenkeillä pienissä erissä päkiäiskuista askelta tietäen, että uuden oppiminen vie aikaa ja radikaalin muutoksen mukana tulevat myös yleensä radikaalit vammat. Joo… Ihan jees, ellei mun päkiätekniikkani alusta alkaen olisi ollut sanalla sanoen …öö… kehno. Ja arvaa vaan kirpaiseeko todeta, että alan ammattilaisena olen ollut ihan ubersokea omalle virheelliselle tekniikalleni.

No, nyt tekniikkaa on korjattu ja pikkuvarpaan tyvinivelen alkava rasitusvamma sen myötä toivottavasti helpottaa. Mutta siihen oppimiseen.

Juoksukoulumme pitäjä oli tosi kiva ja symppistyyppi ja tosi hyvä juoksija 😉 Hän oli selkeästi törmännyt muihinkin, jotka kyseisen kirjan innoittamana ovat vaihtaneet ”lennosta” juoksunsa päkiälle sen ihmeemmin asiaan paneutumatta, jolloin kyseessä on ollut enemmänkin ”ojasta allikkoon”- tyyppinen ratkaisu. Esiteltyäni (mielestäni kovinkin kevyen ja lennokkaan) päkiäjuoksuni ja katsottuani sitä sen jälkeen videolta, oli täystyrmäys suoritettu. Se häpeäntunne, mikä minulle tuli katsoessani etenemistäni videolla oli kertakaikkisen mieleenpainuva. Muistin tämän jälkeen joskus lukeneeni jostain (älä kysy mistä) tunteiden yhteydestä oppimiseen. Viesti oli about näin: mitä vahvempi tunne opetellessa tulee, negatiivinen tai positiivinen, sitä todennäköisemmin opeteltu asia menee jakeluun. Näin kävi. Jakeluun meni.

Toi kuulosti nyt ehkä siltä, että kokemus olisi ollut jotenkin kovinkin traumaattinen, mutta ei ollut! Halusin vaan tuoda tuon yhden pienen hetken treeneistämme esille, sillä sain siitä mahtavan oivalluksen omaan oppimiseeni, sekä työhöni liikkeen opettajana. Positiivisia mielleyhtymiä, hyvää fiilistä, sekä välillä lempeästi realiteettien pöytään asettamista. Siitä on hyvä oppi tehty.

Nyt treenailemaan ☺

P.S. Oli pakko tähän harmauteen laittaa kesältä tuo lenkkikuva. Toivoa on siskot ja veljet, koitetaan sinnitellä tämä marraskuu tästä menemään!

Iloa ja valoa viikkosi!

Jenny


Kategoriat: Yleinen

Kommentoi

Ilmoittaudu